Mies
Minulta kysyttiin erään keskustelun yhteydessä että "mikä on mies?" Vaikenin, koska kysymys on sen verran hankala. Tai tietenkin olisin voinut alkaa vain selittää biologiaa ja yleisiä määritelmiä identiteeteistä, mutta se tuntui typerältä. Ja kyllähän mies on paljon enemmän kuin vain biologiaa ja sen seurauksia. Miehen määritteleminen on siis vaikeaa. Etenkin koska maskuliinisuus on niin monien ongelmien peittämä.
Poikalapsille opetetaan alusta lähtien melko tarkat rajat sille mitä mies on jo mitä ei. Vaikka me muka elämmekin liberaalissa ja kehittyneessä maassa, on todellisuus silti se, että miehet kohtaavat yhä rajoituksia ja ennakkoluuloja pelkän biologisen sukupuolensa vuoksi. Toki joku feministi voisi tähän kohtaa nyt huomauttaa että "mitä valitat, sukupuoliroolithan suosivat miehiä" tai että miehillä on valta-asema yhteiskunnassa. Nuo ovat osittain totta, mutta todellisuus on pitkälti toisenlainen.
Suomessa pojat kasvatetaan usein kilpailijoiksi, usein urheilun avulla. Pojat pistetään pelaamaan koulussa lätkää tai futista. Usein seurauksena on se että koululuokan sisälle syntyy hierarkioita; huipulla ovat ne fyysisesti vahvat jätkät ja pohjalla taas "heikommat". Tai siis ne jotka eivät vaan satu olevan pitkäkasvuisia tai kiinnostuneita urheilusta. Pojat oppivat että juuri tietynlainen miestyyppi, se iso lätkänpelaaja, on menestyjä. Jos ei siihen malliin sovi, niin huono juttu! Samaan aikaan tosin tytöillä on enemmän liikkumavaraa ja heitä kannustetaan yksilöllisempään toimintaan. Pojat ovat sitä massaa, josta syntyvät joko yhteiskunnan isoimmat voittajat tai suurimmat häviäjät.
Kilpailu ja kamppailu jatkuu monilla miehillä koko elämän ajan. Elämä on jatkuvaa kamppailua asemasta, seksistä, rahasta ja fyysisyydestä. Ja jos mies putoaa jossain kohtaa eikä enää jaksa kamppailua, niin aika vähän hän saa mistään sympatiaa tai tukea. Ja pelkkä tuen etsiminenkin koetaan nöyryyttäväksi; moni mies vaikka tappaa itsensä ennen sitä. Tässä kohtaa suomalaistenkin miesten keskuudessa vallitsee myrkyllinen kunniakulttuuri ja soturimyytti; mies on taistelija, hän ei mitään apua tarvitse.
Ja miehen tulee olla usein kiinnostunut vain "miesten jutuista". Etenkin heteromiesten. Jos heteromies ei halua että hänen oletetaan olevan homo tai kaapissa oleva transnainen, on hänen syytä jättää taiteet ja estetiikka pois elämästään. Kunnon mies kittaa kaljaa, katsoo lätkää ja käy salilla. Tosin nykyään kalja voi olla myös hienoa IPA-olutta. Mutta ennakkoluulojen vuoksi monet miehet eivät edes uskalla kokeilla asioita, niin suuri on homoksi leimautumisen pelko. Tässä kohtaa on oikeastaan menty vain huonompaan suuntaan; menneinä aikoina Suomessa oli sentään tunnettuja ja arvostettuja, heteroseksuaalisia kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja säveltäjiä. Nykyään miestaiteilijan identiteetti on varattu pääasiassa homoille tai vähintäänkin biseksuaaleille. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen liitetään jonkin käsittämättömän logiikan kautta taiteeseen.
Toki tuon kaiken maskuliinisuuden vääristymän lisäksi mies kohtaa Suomessa muitakin sukupuolen perusteella määräytyviä ongelmia; mies kohtaa naista todennäköisimmin väkivaltaa, kuolee nuorempana ja syrjäytyy useammin.
Miesten seksuaalisuus on myös ongelmallinen ja demonisoitu. Miehen tulee olla seksin suhteen suorittaja, joka on aina valmis tyydyttämään naisen tarpeet. Mutta samaan aikaan media mässäilee raiskausjutuilla ja luo kauhun ilmapiiriä, jossa jokaisen miehen väitetään olevan potentiaalinen raiskaaja, joka vain odottaa tilaisuuttaan. Miehenä koen tuon oletuksen äärimmäisen loukkaavaksi. Se on ihan yhtä reilua kuin kutsua jokaista minihametta pitävää naista huoraksi. Mutta harvoinpa tässäkään asiassa kuullaan miehiä.
Tietenkin miesten seksuaalisiin ongelmiin liittyy, halusi sen myöntää tai ei, loputon nettipornon määrä, jolle lähes jokainen mies altistuu lapsuudesta saakka. Ihmettelen että miten ei vieläkään pidetä vakavana ongelmana sitä että esimerkiksi 10-vuotias poika voi nähdä netin välityksellä raiskausvideoita tai eläinpornoa. Se ei ole ok.
Mutta siltikin feministit ja valtavirta väittää miesten olevan aina etuoikeutettuja. On totta että poliitikoista ja johtajista enemmistö on miehiä ja että miehet tienaavat yhä (tämä on tosin muuttumassa) joillakin aloilla naisia enemmän. Mutta eipä tuo valta-asema kosketa juuri mitenkään keskivertomiestä. Hän joutuu kasvamaan myrkyllisen maskuliinisuuden, ennakkoluulojen ja kovien arvojen keskellä. Samaan aikaan naisille tarjotaan yhä monipuolisempia mahdollisuuksia. Naisia myös kuunnellaan enemmän. Toki naisen yhteiskuntaluokalla on vaikutusta asiaan, mutta yleisen ilmapiirin mukaan naisen on edelleenkin hyväksyttävämpää puhua tunteistaan. Miehen tulee sen sijaan vaan koota itsensä ja kamppailua voittajan asemasta. Ehkä sitten joku promille miehistä pääsee naisia suuremmalla todennäköisyydellä johtotehtäviin. Mutta jos se tarkoittaa omien tunteiden ja minuuden kieltämistä, on hinta kohtuuton.
Olisi toivottavaa jos joku tässä maassa alkaisi vihdoin ottaa vakavasti miestenkin ongelmia. Jos Suomeenkin saataisiin kulttuuri missä miehen ei täydy kokea häpeää ja syyllisyyttä pelkän sukupuolensa vuoksi, olisi se hienoa.
Poikalapsille opetetaan alusta lähtien melko tarkat rajat sille mitä mies on jo mitä ei. Vaikka me muka elämmekin liberaalissa ja kehittyneessä maassa, on todellisuus silti se, että miehet kohtaavat yhä rajoituksia ja ennakkoluuloja pelkän biologisen sukupuolensa vuoksi. Toki joku feministi voisi tähän kohtaa nyt huomauttaa että "mitä valitat, sukupuoliroolithan suosivat miehiä" tai että miehillä on valta-asema yhteiskunnassa. Nuo ovat osittain totta, mutta todellisuus on pitkälti toisenlainen.
Suomessa pojat kasvatetaan usein kilpailijoiksi, usein urheilun avulla. Pojat pistetään pelaamaan koulussa lätkää tai futista. Usein seurauksena on se että koululuokan sisälle syntyy hierarkioita; huipulla ovat ne fyysisesti vahvat jätkät ja pohjalla taas "heikommat". Tai siis ne jotka eivät vaan satu olevan pitkäkasvuisia tai kiinnostuneita urheilusta. Pojat oppivat että juuri tietynlainen miestyyppi, se iso lätkänpelaaja, on menestyjä. Jos ei siihen malliin sovi, niin huono juttu! Samaan aikaan tosin tytöillä on enemmän liikkumavaraa ja heitä kannustetaan yksilöllisempään toimintaan. Pojat ovat sitä massaa, josta syntyvät joko yhteiskunnan isoimmat voittajat tai suurimmat häviäjät.
Kilpailu ja kamppailu jatkuu monilla miehillä koko elämän ajan. Elämä on jatkuvaa kamppailua asemasta, seksistä, rahasta ja fyysisyydestä. Ja jos mies putoaa jossain kohtaa eikä enää jaksa kamppailua, niin aika vähän hän saa mistään sympatiaa tai tukea. Ja pelkkä tuen etsiminenkin koetaan nöyryyttäväksi; moni mies vaikka tappaa itsensä ennen sitä. Tässä kohtaa suomalaistenkin miesten keskuudessa vallitsee myrkyllinen kunniakulttuuri ja soturimyytti; mies on taistelija, hän ei mitään apua tarvitse.
Ja miehen tulee olla usein kiinnostunut vain "miesten jutuista". Etenkin heteromiesten. Jos heteromies ei halua että hänen oletetaan olevan homo tai kaapissa oleva transnainen, on hänen syytä jättää taiteet ja estetiikka pois elämästään. Kunnon mies kittaa kaljaa, katsoo lätkää ja käy salilla. Tosin nykyään kalja voi olla myös hienoa IPA-olutta. Mutta ennakkoluulojen vuoksi monet miehet eivät edes uskalla kokeilla asioita, niin suuri on homoksi leimautumisen pelko. Tässä kohtaa on oikeastaan menty vain huonompaan suuntaan; menneinä aikoina Suomessa oli sentään tunnettuja ja arvostettuja, heteroseksuaalisia kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja säveltäjiä. Nykyään miestaiteilijan identiteetti on varattu pääasiassa homoille tai vähintäänkin biseksuaaleille. Seksuaalivähemmistöön kuuluminen liitetään jonkin käsittämättömän logiikan kautta taiteeseen.
Toki tuon kaiken maskuliinisuuden vääristymän lisäksi mies kohtaa Suomessa muitakin sukupuolen perusteella määräytyviä ongelmia; mies kohtaa naista todennäköisimmin väkivaltaa, kuolee nuorempana ja syrjäytyy useammin.
Miesten seksuaalisuus on myös ongelmallinen ja demonisoitu. Miehen tulee olla seksin suhteen suorittaja, joka on aina valmis tyydyttämään naisen tarpeet. Mutta samaan aikaan media mässäilee raiskausjutuilla ja luo kauhun ilmapiiriä, jossa jokaisen miehen väitetään olevan potentiaalinen raiskaaja, joka vain odottaa tilaisuuttaan. Miehenä koen tuon oletuksen äärimmäisen loukkaavaksi. Se on ihan yhtä reilua kuin kutsua jokaista minihametta pitävää naista huoraksi. Mutta harvoinpa tässäkään asiassa kuullaan miehiä.
Tietenkin miesten seksuaalisiin ongelmiin liittyy, halusi sen myöntää tai ei, loputon nettipornon määrä, jolle lähes jokainen mies altistuu lapsuudesta saakka. Ihmettelen että miten ei vieläkään pidetä vakavana ongelmana sitä että esimerkiksi 10-vuotias poika voi nähdä netin välityksellä raiskausvideoita tai eläinpornoa. Se ei ole ok.
Mutta siltikin feministit ja valtavirta väittää miesten olevan aina etuoikeutettuja. On totta että poliitikoista ja johtajista enemmistö on miehiä ja että miehet tienaavat yhä (tämä on tosin muuttumassa) joillakin aloilla naisia enemmän. Mutta eipä tuo valta-asema kosketa juuri mitenkään keskivertomiestä. Hän joutuu kasvamaan myrkyllisen maskuliinisuuden, ennakkoluulojen ja kovien arvojen keskellä. Samaan aikaan naisille tarjotaan yhä monipuolisempia mahdollisuuksia. Naisia myös kuunnellaan enemmän. Toki naisen yhteiskuntaluokalla on vaikutusta asiaan, mutta yleisen ilmapiirin mukaan naisen on edelleenkin hyväksyttävämpää puhua tunteistaan. Miehen tulee sen sijaan vaan koota itsensä ja kamppailua voittajan asemasta. Ehkä sitten joku promille miehistä pääsee naisia suuremmalla todennäköisyydellä johtotehtäviin. Mutta jos se tarkoittaa omien tunteiden ja minuuden kieltämistä, on hinta kohtuuton.
Olisi toivottavaa jos joku tässä maassa alkaisi vihdoin ottaa vakavasti miestenkin ongelmia. Jos Suomeenkin saataisiin kulttuuri missä miehen ei täydy kokea häpeää ja syyllisyyttä pelkän sukupuolensa vuoksi, olisi se hienoa.
Kommentit
Lähetä kommentti