Vapautuminen ei ole kaikille sama

Helsinki Pride lähestyy ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asia on isosti esillä. Etenkin paljon puhetta on ollut transihmisten oikeuksista sekä nykyisten, kieltämättä ihmisoikeuksia rikkovien, translakien kumoamisesta. Ja hyvä niin. Jokaisella tulisi olla samat oikeudet ja transihmisten syrjintä Suomessa on väärin ja häpeällistä. 

Mutta vaikka kuinka olenkin LGBTQI-liikkeen ja vähemmistöjen oikeuksien kannattaja, näen silti ongelmia siinä tavassa jolla vähemmistöjen asiaa edistetään. Ongelmaksi nousee se että identiteettejä on alettu suorastaan markkinoida. Samoin kuin mikä tahansa muukin yhteiskunnallinen liike, myös LGBTQI pyrkii levittäytymään saadakseen tavoitteensa läpi. Mutta kun kyse on henkilökohtaisista identiteeteistä, on vaarana se että aletaan yrittää vaikuttaa ihmisten henkilökohtaisiin identiteetteihin.

Useissa LGBTQI-ihmisiä käsittelevissä mediateksteissä ja haastatteluissa on rivien välissä selvä viesti siitä että "sinunkin tulee pohtia samaa". Jutut ovat usein selkeän arvopohjaisia ja miltei moralistisia. Väkisinkin lukija kokee sympatiaa ja pyrkii asettumaan vähemmistön edustajan asemaan. Tällöin lukija on itse, anteeksi sanavalintani, agendan kohteena. Ja se johdatta oman identiteettinsä suhteen epävarman ihmisen kohti tiettyä sosiaalisen liikkeen määrittelemää identiteettiä. Itse olen kokenut tuon; epäilin pitkään olevani muunsukupuolinen ja aiheeseen liittyvät, pääasiassa liberaaleilta tahoilta peräisin olevat jutut, vahvistivat epäilyjäni, jotka kuitenkin osoittautuivat vääriksi. Olen se mitä biologiani on; olen mies sekä psyykkisesti että fyysisesti. LGBTQI ei ollut se mikä minut vapautti.

Liian monesti kohtaa asenteita joiden mukaan ihmisen omaa kehoaan kohtaan tuntema epävarmuus olisi selvä merkki sukupuolidysforiasta ja transihmisyydestä. Monien identiteettiongelmat saattavat johtua aivan muista asioista (esim. traumat).  Ja ihmisen ei tulisi mennä väärin perustein sukupuolenkorjausprosessiin, koska se on tie, jolta ainakin oman käsitykseni mukaan, on vaikea palata. Etenkin jos menee leikkauksiin asti.

Pride-viikon päättävään kulkueeseen ja puistojuhlaan osallistuvista suuri (ellei suurin) osa on cis-sukupuolisia heteroita. Mutta tuon päivän ajan he monessa mielessä ikäänkuin tekeytyvät muuksi. Mikä on motivaatio tuolle? Onko tosiaan kyse sisäsyntyisestä solidaarisuudesta? Vai onko kyse siitä että tietyllä tasolla halutaan itsekin kuulua vähemmistöön? Oma kokemukseni on se että ihmiset harvoin kokevat syvää solidaarisuutta ryhmille joihin eivät itse kuulu.

Halu kuulua vähemmistöön on tietenkin ymmärrettävää myös siksi, koska vähemmistöt voidaan aina nähdä sankarillisina ryhminä jotka kamppailevat sortavaa järjestelmää vastaan. Vähemmistö on oikeassa asemansa vuoksi. Etenkin jos se edustaa liberaalia arvomaailmaa. Ja on kieltämättä  LGBTQI on nykyään hyvin mediaseksikäs ja tyylikäs. Liberaaleissa piireissä on oikeastaan sosiaalinen pakko osoittaa sille solidaarisuutta. Sen ja feminismin vastustaminen on ollut monille sosiaalinen itsemurha. Ja tuosta ei ole pitkä matka sosiaaliseen pakkoon omaksua myös jokin liikkeen tarjoamista identiteeteistä. Tietyissä piireissä heterous on jo hiukan huono juttu; ainakin "pitäisi" olla halukas kokeilemaan muuta.

Jollain tapaa sateenkaariliike alkaa käyttäytyä ikävällä tavalla samoin kuin heteronormatiivinen yhteiskunta; se alkaa vaatia ihmisten sopeutumista tiettyyn arvomaailmaan ja identiteetteihin. Vaatimus perustuu moraaliseen ideaan vähemmistöjen puolustamisesta. Kyseessä on yhä selvemmin poliittinen ideologia ja järjestelmä, jonka pyrkimyksenä on hegemonisuus. Ja siinä kohtaa loppuu univeraalien vapauksien vaatiminen ja rajoittavien sukupuoliroolien vastustaminen. Tilanne kääntyy vain päälaelleen ja LGBTQI:stä tulee se joka määrittelee oikean ja väärän. Lopulta ihmiset ovat psyykkisesti ihan yhtä ahtaalla kuin ennenkin. Vapaudesta valita tulee pakko valita.

Todellinen vapaus olisi myös vapautta paineesta valita jokin tietty, sosiaalisen ryhmän esittämä identiteetti. Koko identiteetin sitominen tiettyyn lääketieteellisesti määriteltyyn kategoriaan (transihmisyys) on ongelmallista. Tietenkin se voi olla osalle ratkaisukin, mutta jos se otetaan lähtökohdaksi ja oletukseksi, ollaan vaarallisella tiellä.

Lopulta, vapautuminen on eri ihmisille erilaista. Minä en voi kokea samanlaista vapautumista kuin transihmiset. Eivätkä transihmiset voi kokea samaa kuin minä. Pakonomaisen identiteettipolitikoinnin ja markkinoinnin sijaan tulisi myöntää se että me ihmiset olemme paljon monimuotoisimpia kuin ne identiteettien luokat joita olemme kehittäneet.